En ole hetkeen kirjoittanut, ei ole ollut edes aikaa. Olen kehittänyt tiiviin suhteen erääseen kirjaan, jonka pikkumaiset yksityiskohdat ja niiden ulkoaopettelu tekee minut hulluksi. En saa öisin nukuttua, koska heräilen vähän väliä ahdistuneena. Aamuisin olo on taas paljon pahempi kuin edellisenä päivänä. Pitäisi jaksaa elää näin toukokuun loppuun asti, keinotekoisella energialla ja tekohymy kasvoilla, että kaikki on ihan hyvin.

Olen aina ollut lahjakas kätkemään todellisia tunteina. Joskus päätin, että tunteminen on heikkoutta. Ajattelin ja elin pitkään niin, mutta nykyisin sallin edes jotain tunteita itselleni, vaikka nekin monen filtterin läpi suodatettuna, etteivät ne uhkaisi minäkuvaani.

Joka kerta, kun katson peiliin, näen ihmisen, jonka saamattomuutta vihaan. Vihaan sitä peilikuvaa, vaikka se olisi kuluttanut 85 % vuorokaudesta lukemiseen ja suurimman osan lopusta lihashuoltoon. Täydellisyys tarkoittaa kuolemaa, mutta silti en osaa poistua kivikkoiselta tieltä, jonka tarkoituksena on täydellisyyden tavoittelu. Välillä olen kulkenut jopa täysin sivuun vievillä poluilla, mutta aina päädyn palaamaan tänne.

Läheiseni yrittävät tukea minua niin hyvin kuin pystyvät, että saavuttaisin tavoitteeni. Olen piilottanut heiltäkin sen, mitä tämä todella minulle tekee. Jos puolustukseni hetkeksi pettää, selitän sitä vain pienellä stressillä. Stressini ei ole lähelläkään pientä, vereni glukokortikoidipitoisuus kertoisi luultavasti huolestuttavaa tarinaa. Olen joskus vakuuttanut, että menestyminen menee terveyden edelle. Niin tässä taitaa nytkin käydä.

Olen kuunnellut viime aikoina paljon Lapkon kappaletta Date With Time. Se on jo melodialtaan käsittämättömän upea, mutta vielä enemmän on siinä, mitä sen sisältä löytyy. Hiljaisuuden ohella se on ollut parasta, mitä olen pitkään aikaan kuullut.

Olen viettänyt vuorokausia miettien asioita, jotka ovat jo menneet ja taltioituneet valokuviksi kirjojen väliin tai kirjoitukseksi vihkon reunaan. Olen muistanut yksittäisiä lauseita, hyväileviä kosketuksia ja kovat rystyset silmäkulmassa, oranssinkeltaisia hetkiä, joiden unohtaminen olisi pahempaa kuin lopettaa hengittäminen. En tiedä, miksi ne kaikki asiat tulevat mieleeni nyt. Kenties yritän tarjota itselleni mahdollisuutta aloittaa alusta, vaikka ymmärrän, että uusia alkuja on vain Hollywood-elokuvissa. Voin muuttaa mihin tahansa, vaihtaa nimeä ja puhelinnumeroa, ja kuitenkin menneisyyteni seuraa minussa mukana. Pitää vain yrittää keventää sen otetta asioihin.

Kaupassa pysähdyn lukemaan myslipaketin kalorimäärää ja kiroilen maitohyllyn luona jogurttien rasvaisuutta. Kevyinkin rasvaton jogurtti takertuu nieluun ja minua huimaa, kun yritän saada sen alas. Pakkomielteeni on pahentunut viime aikoina; stressin lisäännyttyä on lisääntynyt myös tarve pitää edes jotkin asiat hallinnassa. Voin päättää, mitä syön ja milloin syön. Voin halutessani elää vedellä, kofeiinilla ja glukoositableteilla. Pelko epäonnistumisesta synnyttää tarpeen olla edes jossakin täydellinen.

Joskus yläasteikäisenä rakastin Led Zeppelinin kappaletta Stairway to the heaven. Tänään kaivoin pitkästä aikaa kyseisen levyn hyllystä ja kuuntelin sen kappaleen monta kertaa. Makasin viileällä lattialla ohuessa paidassa ja lattia painoi selkärankaa. Mieleeni palasi yöt, jotka vietin samalla tavalla: lattialla selälläni, kyseinen kappale taustalla ja silloin selkärankani ja lattian väliin jäänyt iho oli vielä paljon nykyistä olemattomampi. Aamulla revin itseni ylös ja nukkumatta tuntiakaan yritin selviytyä kaikesta niin täydellisesti kuin vain mahdollista. Kun ylirasitukseni vei sairaalaan asti, sanoin, etten ole nukkunut kuukausiin muutamaa tuntia enempää yössä. Todellisuudessa oli kyse vuosista.

Minusta tuntuu, että etäännyn ympäristöstäni ja se pelottaa minua. Uskottelen itselleni, että jokainen hetki poissa kirjan äärestä, on ensimmäinen askel epäonnistumiseen. Kyllä minulla pitäisi olla vapaa-aikaakin, mutta tuntuu, että kaikki velvollisuudet syövät sen jälleen kerran kokonaan. Loukkaan läheisiäni tahattomasti kiireelläni ja pelkään seurauksia.

And she’s buying a stairway to the heaven.

Sydän hakkaa, kädet tärisee, on vaikea saada kiinni tästä hetkestä. Ahdistus kaivaa taas kuoppiaan minuun, vie tilan kaikelta muulta painaen lopulta veden alle, missä happi ei ole hengitettävässä muodossa. Minusta tuntuu, että tällä hetkellä minulta vaaditaan niin suuria muutoksia elämäni suhteen, etten pysty käsittelemään niitä. Tulevaisuus on tällä hetkellä niin sekava käsite, että oletan muidenkin ymmärtävän, etten pysty sanomaan juuri nyt, mitä teen esimerkiksi elokuun 13. päivänä. Ja vaikka asiat olisivatkin selvemmässä järjestyksessä, miksi helvetissä minun pitäisikään edes tietää elämääni noin pitkälle?

Huomenna on yhdeksän ja puoli tuntia töitä. Luulen, että tällä hetkellä tekee ihan hyvää vain olla ajattelematta omia asioitaan. Mitä enemmän aikaa kuluu kaikkeen muuhun, sitä kauemmaksi pääsen omasta elämästäni. Pakeneminen on säälittävää, mutta en ehkä käyttäisi tässä yhteydessä sitä sanaa. En minä pakene, tarjoan vain itselleni mahdollisuuden käsitellä niitä asioita myöhemmin.

Syöminen on ollut vaihtelevaa viime aikoina. Olen välillä syönyt omasta mielestäni ihan normaalistikin, ja jos uskaltaisin vaa'alle painoni olisi varmaan hieman noussut. Viikonloppuisin on tullut vaihteeksi tungettua elimistöön kaikkea sinne kuulumatatonta turhaa, kuten makeisia. Laskiaisen läheisyys on tuonut myös laskiaispullat päiväkahvipöytään, söin aiemmin tällä viikolla sellaisen ja mieleni olisi tehnyt työntää sormet kurkkuun ja kakoa niin kauan, että se limaisuus olisi irronnut kitalaesta. Kunnioittaen seuraani en tehnyt niin.

En pidä omasta käyttäytymisestäni. Sähisen kaikille, että menkää pois, vaikka haluaisinkin oikeasti sitä läheisyyttä. Ikävää on, että kiukuttelen myös niille ihmisille, jotka ovat minulle tärkeitä. Sen lisäksi olen vajonnut johonkin "ei mua huvita" -maailmaan. Peiton alla maailma on vain niin paljon viihtyisämpi. Vastaan tekstiviesteihin monen päivän viiveellä enkä huomaa vastata puheluihin. Tuntuu vain niin väsyneeltä.

"mutta olen kyllin vanha lukemaan
kuolinilmoitukset sarjakuvien sijaan
aina en tiedä, mistä minä pidän
mutta taatusti tiedän, mitä minä vihaan"

En saa nykyisin mitään aikaiseksi. Aamulla sängystä ylösnouseminen on helvettiä. Usein jäänkin vain sinne lojumaan, ettei tarvitse herätä. Vaikka nukun käsittääkseni riittävästi, ei ole hetkeä, jolloin minua ei väsyttäisi. Ulkoilmaan saan raahattua itseni harvoin: olen ammattilainen keksimään tekosyitä, miksei nyt ole hyvä hetki lähteä ulos. Käyn treeneissä liian harvoin. En myöskään lue lainkaan riittävästi. Vihaan itseäni. En minä halua olla tällainen.

Vihaan itseäni katsellessani peilistäni vatsaani, tiukasti luiden ympärille kiertyvää nahkaa. Miksen minä näytä laihalta? Haluan olla laiha. Kevyt, mutta helvetin voimakas, soturiprinsessa ilman lihaksia. Sellainen ihminen, jota kukaan tai mikään ei pysty satuttamaan, joka ei tärise holtittomasti tai saa hysteerisiä kohtauksia. Haluan tehokkaan itseni takaisin. Minulle on aina tuottanut tyydytystä itseni loppuun kuluttaminen. Miksen nytkin tavoittele tyytyväisyyttä, mikä helvetti minua vaivaa?!

Vihaan talvea. Suljen verhot, jotta en näe ikkunan takana satavaa lunta. Haluan, että tulee kevät. Keväällä voi lenkkeillä satuttamatta itseään.

Syön miten sattuu. Välillä en syö lainkaan - nälkä olisi maailman ihanin tunne, jos vielä tuntisin sellaista. Välillä impulssikontrollini pettää ja syön sellaistakin, mitä ei missään olosuhteissa pitäisi. Vaikka en välttämättä edes tahtoisi, useimmiten oksennan, jos syön liikaa. Alitajuisesti kai mieleni on sitä mieltä, että teen väärin syödessäni. Minäkin olen sitä mieltä, mutta jokin minussa kuitenkin kaikesta huolimatta tietää, että toimintani lähentelee sairauden tuntomerkkejä.

Pitäisi laittautua ulos lähtemistä varten. En minä halua lähteä tuonne lumisateeseen ja kylmään. Mutta viimeisetkin ihmiset ympäriltäni katoavat, ellen välillä uskaltaudu ulos.

"Enkä mä ole ensimmäinen,
joka otteensa menettää
Enkä viimeiseksikään taida jäädä"

Olen valtavan uupunut. Viime yönä nukuin yli kymmenen tuntia, ennen sitä en ole varma, milloin olen nukkunut kunnolla. Viikonloppu meni, oli hyviä hetkiä ja vähemmän hyviä. Loistin pelissä, mutta joukkuelajissa yksi loistava yksilö ei pelasta mitään. Haluaisin, että muutkin vaatisivat itseltään yhtä paljon kuin minä, vaikka oikeasti ei kiinnostaisikaan. Tiedän, että se on mahdotonta. On olemassa yksilöitä, jotka eivät osaa alisuorittaa missään tilanteissa. Olen sellainen. Havaitsin myös, että rakastan vauhtia ja siihen liittyvää vaaraa, vaikka en sitä myöntäisikään. Enkä nyt puhu siitä surullisenkuuluisasta huumausaineesta.

Olen yrittänyt syödä, mutta välillä on hetkiä, jolloin jokin minussa alitajuisesti vakuuttaa elimistölleni, että teen väärin enkä kykene syömään. Välillä havahdun peilin edestä tuijottelemasta kylkiluitani. Toisaalta haluaisin, että iho kutistuu vielä olemattomammaksi, mutta on syitä, joiden vuoksi en anna mennä itseni siihen pisteeseen. Tiedän myös, että on ihminen, joka estää minua, jos oma kontrollini pettää. Se on oikeastaan hyvä. (vaikka ääneen en koskaan myöntäisi, rakastan luurankomaista vartaloa, vaikka kiellänkin sen itseltäni.)

Eilen kävin Turussa. Minä viihdyn siellä, vaikka talvella Turku ei olekaan niin kaunis kuin kesäisin. Olen alkanut ajatella sitä tulevana kotikaupunkinani, vaikka mikään ei ole vielä varmaa. Toisaalta vanhasta irrottautuminen on alkanut pelottaa minua, mutta tiedän, että olen sen tarpeessa.

Tänään työtilanteeni sai taas pienen valonpilkahduksen. Vaikka kyseessa ovatkin keikkatyöt, nekin ovat tällä hetkellä minulle parempi vaihtoehto kuin olla tekemättä töitä. Ehkä en edes väsy niin paljon.

Tarvitsisin hellyyttä: pehmeästi vartalolla kulkevia kosketuksia, näykkiviä huulia kaulalleni sekä paljon ymmärrystä ja läheisyyttä. Toivon, että viikonloppu tuo niitä mukanaan.