Olen ollut koko päivän helvetin pahantuulinen. En vain jaksa yhtään mitään. Haluan satuttaa kaikkia lähelläni. Mitä huolestuneempia ihmiset minusta ovat, sitä enemmän haluan myös pahaa itselleni. En ymmärrä, miksi olen näin ärtynyt. Minusta tuntuu, etten riitä ihmisille ympärilläni. Unohtelen asioita ja välillä haluaisin vain jäädä kotiin nukkumaan, mistä tunnen syyllisyyttä.

Itkin viime yönä enkä saanut nukuttua. Aamulla tärisin ja palelin. Oliko se tyhjäsilmäinen tyttö peilissä todella minä? Puhuin viime yönä puhelimessa erään minulle tärkeän ihmisen kanssa. "Sun pitäisi taas käydä sillä sun lääkärillä." Ei lääkäri pysty poistamaan minun yksinäisyyttäni.

Pyörryttää. Tummat seinät tulevat liian lähelle. On ollut niin paha olo, etten ole saanut oikein mitään syödyksi: glukoositabletteja, hiilihydraattigeeliä ja kofeiinia. Olen keinotekoinen, elän lisäaineilla. Miksei pysty syömään, vaikka haluaisi? Ei minun kohdallani ole enää aikoihin ollut kyse minkäänlaisesta "olen liian lihava" -ajattelusta, koska tiedän hyvin, etten ole. Toiset pystyvät lopettamaan tupakoinnin tarpeeksi sitä halutessaan, eikö minunkin pitäisi pystyä syömään normaalisti riittävällä tahdolla.

Ahdistaa, koska minusta tuntuu siltä, etten voi näyttää oikeita tunteitani kenellekään. Haluaisin kertoa eräälle ihmiselle, että pidän hänestä paljon, mutta en jaksa tehdä elämääni vaikeaksi. Onhan se nyt niin paljon mukavampaa istua yksin ulkona palelemassa ja vihaamassa elämää. Mistä minä sitten valittaisin, jos en olisi niin yksinäinen.

Olen purrut huuleni rikki. Olisi niin paljon mukavampaa, jos joku muu olisi purrut ne rikki.

"Ja vaikka sainkin jonkun kainaloon, tiesin silti yksin oon."