Erehdyin suihkussa katsomaan peiliin. Kylkiluuni tunkevat pian ihosta väkisin läpi. Solisluun kuoppaan mahtuu kohta pieni nyrkki. Silmänalukseni ovat sinertävänmustat ja kasvoista on viimeinenkin väri kadonnut. Onneksi voi pukea kerroksittain villapaitoja ja hämärässä kukaan ei näe silmänaluksiani. Vaikka edes villapaidat eivät vie kylmää pois.

Eilen harjoituksissa valmentaja totesi, että olen joukkueen treeninarkomaani. Jäin pohtimaan tätä toteamusta. Olenko minä? Minun on vain pakko pitää elämäni jollainlailla kasassa. Onko se narkomaniaa?

Viime yönä en saanut unta. Istuin peittokasan alla sängyllä ja tuijottelin ikkunasta. Muistan, kuinka joskus vuosia sitten kävelin tuolla samalla pihalla lumihangessa paljain jaloin. Silloin ei mennyt kai kovin hyvin. Yritin helpottaa oloani pakenemalla sitä. En minä vieläkään osaa käsitellä asioita oikein, mutta olen oppinut yhteiskunnan hyväksymiä keinoja huijata itseäni. Kuvittelen, että mielenterveyteni romahtaisi, jos kohtaisin sen, mitä olen ollut ja tehnyt, vaikka lopputulos voisi olla toinenkin. Ehkä pystyisin taas hengittämään tekemättä pahaa itselleni. Ehkä pystyisin luottamaan ihmisiin ja luomaan nk. terveen ihmissuhteen. Ehkä. Vihaan tuota sanaa.

Kuuntelen Katatoniaa. Näissä biiseissä on jotain, joka tulee pelottavan lähelle.

"Like someone called my name
but I didn't care to look that way
I just fixed my eyes into the crowd
it would have been strange to turn around"