En ole hetkeen kirjoittanut, ei ole ollut edes aikaa. Olen kehittänyt tiiviin suhteen erääseen kirjaan, jonka pikkumaiset yksityiskohdat ja niiden ulkoaopettelu tekee minut hulluksi. En saa öisin nukuttua, koska heräilen vähän väliä ahdistuneena. Aamuisin olo on taas paljon pahempi kuin edellisenä päivänä. Pitäisi jaksaa elää näin toukokuun loppuun asti, keinotekoisella energialla ja tekohymy kasvoilla, että kaikki on ihan hyvin.

Olen aina ollut lahjakas kätkemään todellisia tunteina. Joskus päätin, että tunteminen on heikkoutta. Ajattelin ja elin pitkään niin, mutta nykyisin sallin edes jotain tunteita itselleni, vaikka nekin monen filtterin läpi suodatettuna, etteivät ne uhkaisi minäkuvaani.

Joka kerta, kun katson peiliin, näen ihmisen, jonka saamattomuutta vihaan. Vihaan sitä peilikuvaa, vaikka se olisi kuluttanut 85 % vuorokaudesta lukemiseen ja suurimman osan lopusta lihashuoltoon. Täydellisyys tarkoittaa kuolemaa, mutta silti en osaa poistua kivikkoiselta tieltä, jonka tarkoituksena on täydellisyyden tavoittelu. Välillä olen kulkenut jopa täysin sivuun vievillä poluilla, mutta aina päädyn palaamaan tänne.

Läheiseni yrittävät tukea minua niin hyvin kuin pystyvät, että saavuttaisin tavoitteeni. Olen piilottanut heiltäkin sen, mitä tämä todella minulle tekee. Jos puolustukseni hetkeksi pettää, selitän sitä vain pienellä stressillä. Stressini ei ole lähelläkään pientä, vereni glukokortikoidipitoisuus kertoisi luultavasti huolestuttavaa tarinaa. Olen joskus vakuuttanut, että menestyminen menee terveyden edelle. Niin tässä taitaa nytkin käydä.

Olen kuunnellut viime aikoina paljon Lapkon kappaletta Date With Time. Se on jo melodialtaan käsittämättömän upea, mutta vielä enemmän on siinä, mitä sen sisältä löytyy. Hiljaisuuden ohella se on ollut parasta, mitä olen pitkään aikaan kuullut.