Havahduin tänään tosiasiaan, etten ole kuukausiin saanut kirjoitettua yhtään mitään. Olen aloittanut kymmenittäin runoja ja jättänyt ne kesken, koska ahdistus on tullut luovuuden tielle. Joidenkin mielestä sopiva depressio on täydellisin mieliala kirjoittaa, mutta olen kenties ylittänyt jo sopivan rajan.

Tänään kävin sairaalassa kuuntelemassa tulokset verikokeistani ja päästäni otetuista kuvista. Pitäisi kai olla hieman helpompi hengittää, kun nyt tiedän, ettei ole kyse mistään kasvaimesta. Sain lisää kipulääkkeitä. Lääkekaappini sisältö tappaisi isokokoisen eläimenkin, eiköhän sillä yksi alipainoinen tyttökin pitäisi hengiltä saada.

Lauantaina nauttimani valkoviini rauhoittavien lääkkeiden kanssa sai oloni sunnuntaina kovin tokkuraiseksi. Olisin halunnut ajaa erään ihmisen luokse ja takoa pienillä rautanauloilla hänen päähänsä pahoittelevaan äänensävyyn, että rakastan häntä niin paljon, että se tekee kipeää. Olisin voinut pyytää polvillani anteeksi typeryyttäni ja lopulta romahtanut viiltäviin sanoihin, ettei siitä tulisi enää mitään. Vaikka vihaan joulua, tällä kertaa haluaisin esittää yhden toiveen. Tiedän kyllä, että petyn taas, koska toiveeni ei tule toteutumaan ja vihaan joulua entistä enemmän.

Minä en jaksa enää pitkään. Olen niin valtavan yksinäinen, vaikka yritän pitää kulissia kasassa. Minua ahdistaa tavata ihmisiä, pelkään lähteä kotoa mihinkään ja treenaaminen alkaa olla mahdotonta. Minä haluaisin vain tuntea vielä hetken välittävät sormet hyväilemässä ulostyöntyviä lantioni kaaria. Sen jälkeen voisin lähteä vähemmän onnettomana.

Haluan esittää ystävilleni anteeksipyynnön: te olette minulle valtavan tärkeitä ja olen kiitollinen kaikesta, mitä olette tuoneet elämääni. Minulla ei vain ole enää voimia asioiden muuttamiseen.