Herään keskellä yötä peittoon hirttäytyneenä. Nukun nykyisin keskimäärin pari tuntia yössä, välillä en sitäkään. Istun sängyllä ja tuijotan ulos. Välillä silittelen vieressä nukkuvaa kissaa, joka on kiertänyt itsensä tiiviksi mytyksi ja tuhisee unissaan. En haluaisi myöntää heikkouttani julkisesti, mutta läpi syksyn olen elänyt melko itsetuhoisessa ajatusmaailmassa. On ollut nanomilleistä kiinni, ettei passiivinen väkivalta kehoani kohtaan ole muuttunut seurauksiltaan kohtalokkaaksi aktiiviseksi väkivallaksi. Olen selvinnyt asettamalla itselleni pieniä välitavoitteita; jaksan seuraavaan peliin, sitten saan luovuttaa jne. Tähän asti on aina tullut uusia tavoitteita. Nyt taas vähitellen olen saamassa kiinni elämästä. Itseni takia.

Minä olen voimakastahtoinen ja haluan saavuttaa paljon. Juuri se tulee jonain päivänä tuhoamaan minut lopullisesti. Kunnianhimo tappaa, jos elämässä ei ole mitään muuta. Minä haluaisin siihen muutakin. En halua käyttää seuraavia(kin) vuosia elämästäni siihen, että murhaan itseni opiskelemalla ja urheilemalla. Tuttavani ovat usein kysyneet, miten jaksoin kuluneet pari vuotta. Ihmettelen sitä itsekin. Vaikka totuushan on, etten jaksanut. Kuinka monella minun ikäiselläni on diagnosoitu vakava ylirasitus? Tosin suhtauduin melko välinpitämättömästi kyseiseen diagnoosiin, jatkoin vain entistä kovemmalla tahdilla. Itkin ja harkitsin itsemurhaa, kun muut eivät olleet näkemässä. Myöhemmin ajateltuna on aika pelottavaa, että minut on viety ambulanssilla sairaalaan, koska olen ollut sekä henkisesti että fyysisesti niin täysin lopussa, etten enää reagoinut lainkaan minkäänlaisiin ärsykkeisiin. Vasta viime kesänä tajusin, kuinka hyvältä esimerkiksi ihastuminen tuntuu. En vain aiemmin antanut tilaa sellaisille ajatuksille. Kiintyminen olisi syönyt tehokkuuttani. Nyt voisin antaa itselleni luvan kiintyä.

Söin tänään lämmintä ruokaa eikä se oksettanut. Muuta en kylläkään saanut syötyä. Mutta silti söin enemmän kuin moneen päivään yhteensä. Hassua, millainen vaikutus sillä oli. Todennäköisesti kuvittelen vain, mutta oli lämpimämpi olo kuin moneen päivään. Jätin treenit väliin enkä tunne edes huonoa omaatuntoa. Minulla on oikeus elää myös itselleni, ei vain salibandylle tai upeille opiskelusaavutuksille. Unohdan sen liian usein. Ehkä vielä joskus opin. (olen mahdollisesti maininnut, että 'ehkä' on maailman hirvein sana) Tänään on ollut hyvä päivä sen suhteen; olen vain ollut ilman pakotteita mistään.

Kuuntelen pitkästä aikaa Kotiteollisuutta. Levy taitaa olla Kuolleen kukan nimi. Olin joskus valtavan kiintynyt tähän levyyn, nyt se on saanut pölyttyä yksin hyllyssä ikuisuuden.

"Taas kaivan hautaa iloilleni,
vedän hirteen suruni
ei mitään tunteita,
ei mitään heikkouksia"

Ei tunnu pahalta. Haluan herätä huomenna. Uskoin pitkään liian sokeasti siihen, että tunteet ovat merkki heikkoudesta. Kenties tämä on sitä aikuistumista, kun osaan katsoa asioita toisella tavalla. Tuskin.