Kuuntelen Sentencedin uusinta ja olen unohtunut jonnekin menneisyyteen. Vaikka väitänkin olevani kylmä ja sydämetön, on valtava ikävä aikaa, kun ei ollut niin yksin. On helvetin kylmä ja ahdistaa niin, ettei saa happea.

"We are but falling leaves in the air, hovering down / Unaware we will hit the ground / Scattered fragments of time, like blinks of an eye / We are / Just when we realize than we are alive / We die."

Pitkään olin sitä mieltä, että on heikkouden merkki, että tarvitsee jonkun. Enkä vieläkään pysty sanomaan sitä, että pidän jostakin ihmisestä. Pidän eräästä ihmisestä valtavasti, mutta hän tuskin koskaan saa tietää sitä. Se olisi muutenkin melko vaikeaa. Kidutan itseni hengiltä, koska en osaa puhua tunteistani, en positiivisista enkä negatiivisista. Kompensoin sen hallitsemalla muuta elämääni: liikun kuin hullu ja unohdan huolehtia terveydestäni. Minulla meni kauan, että tiedostin itse tämän asian, vaikka asiantuntevat tahot sitä ovat vuosikaudet tolkuttaneet minulle. "Ota pilleri, tule onnellisemmaksi." Vitut.

Viikonloppuna olin pitämässä muka hauskaa, mutta jälkeenpäin luulen, ettei minulla todella ollut kovin hauskaa. Koska en osaa itse päästää irti asioista, joita ajattelen jatkuvasti. Tarvitsen koko ajan jotain tekemistä, ettei tarvitse ajatella. Jotain, mikä uuvuttaa ja pitää ajatukset muualla.

Viillä minut auki ja katso sisääni.

Sinne vatsapeitteiden taakse,

epiteelikerroksiin.

 

Kosketa sydäntäni edes kerran.

Tunne vuosien kovettama

sepelvaltimoiden risteys.

Tienhaara, jossa tunteet kuolevat

minun mieleni mukana.

 

Ja minä teitittelen sinua

kirjoittaessani kuolintodistukseni.

Siitä on valtavan kauan, kun olen tuon kirjoittanut. Kirjallisesti ei todellakaan parasta minua, mutta siinä on jotain tästä hetkestä.