Olen valtavan uupunut. Viime yönä nukuin yli kymmenen tuntia, ennen sitä en ole varma, milloin olen nukkunut kunnolla. Viikonloppu meni, oli hyviä hetkiä ja vähemmän hyviä. Loistin pelissä, mutta joukkuelajissa yksi loistava yksilö ei pelasta mitään. Haluaisin, että muutkin vaatisivat itseltään yhtä paljon kuin minä, vaikka oikeasti ei kiinnostaisikaan. Tiedän, että se on mahdotonta. On olemassa yksilöitä, jotka eivät osaa alisuorittaa missään tilanteissa. Olen sellainen. Havaitsin myös, että rakastan vauhtia ja siihen liittyvää vaaraa, vaikka en sitä myöntäisikään. Enkä nyt puhu siitä surullisenkuuluisasta huumausaineesta.

Olen yrittänyt syödä, mutta välillä on hetkiä, jolloin jokin minussa alitajuisesti vakuuttaa elimistölleni, että teen väärin enkä kykene syömään. Välillä havahdun peilin edestä tuijottelemasta kylkiluitani. Toisaalta haluaisin, että iho kutistuu vielä olemattomammaksi, mutta on syitä, joiden vuoksi en anna mennä itseni siihen pisteeseen. Tiedän myös, että on ihminen, joka estää minua, jos oma kontrollini pettää. Se on oikeastaan hyvä. (vaikka ääneen en koskaan myöntäisi, rakastan luurankomaista vartaloa, vaikka kiellänkin sen itseltäni.)

Eilen kävin Turussa. Minä viihdyn siellä, vaikka talvella Turku ei olekaan niin kaunis kuin kesäisin. Olen alkanut ajatella sitä tulevana kotikaupunkinani, vaikka mikään ei ole vielä varmaa. Toisaalta vanhasta irrottautuminen on alkanut pelottaa minua, mutta tiedän, että olen sen tarpeessa.

Tänään työtilanteeni sai taas pienen valonpilkahduksen. Vaikka kyseessa ovatkin keikkatyöt, nekin ovat tällä hetkellä minulle parempi vaihtoehto kuin olla tekemättä töitä. Ehkä en edes väsy niin paljon.

Tarvitsisin hellyyttä: pehmeästi vartalolla kulkevia kosketuksia, näykkiviä huulia kaulalleni sekä paljon ymmärrystä ja läheisyyttä. Toivon, että viikonloppu tuo niitä mukanaan.