Kuluneet pari viikkoa ovat olleet sekä henkisesti että fyysisesti äärettömän raskaita. Viime viikolla uskoin jo hetken olevani niin lopussa, ettei kannattaisi jatkaa enää. Jatkoin kuitenkin, vaikka melko surullinen olen ollut vieläkin. Ehkä osa minusta ajattelee, miltä itseni vahingoittaminen näyttäisi erään ihmisen silmissä, jonka ajatuksissa en halua olla säälittävä. Maanantaina olin hetken äärettömän onnellinen, mutta sekin onnellisuus hajosi ja muuttui ahdistukseksi ja pahaksi oloksi. Tutun ja turvallisen ihmisen läheisyys tuntui käsittämättömän hyvältä, mutta minä olen jo väärä ihminen niihin tilanteisiin.

Lauantaiset juhlani saivat minut vain äärettömän vihaiseksi. Olisi tehnyt mieli huutaa kaikille, että painuisivat helvettiin siitä kehumasta minua, koska en ole niiden kehujen arvoinen. Sunnuntaina pelissä minusta alkoi taas tuntua, että haluaisin lopettaa. Ainakin salibandyn.

Lähiaikoina olen suuntamassa Turkuun suunnittelemaan tulevaisuuttani. Toisaalta olen miettinyt, että sillä ei ole valtavasti merkitystä, missä asun seuraavat kahdeksan kuukautta. Huolimatta siitä, että helmikuun lopusta toukokuuhun minulla on joitain hoidettavia velvollisuuksia Helsingissä.

En haluaisi olla näin yksinäinen. Minä jäädyn hengiltä eikä tilanteen muuttumisesta ole tietoakaan. Lainatakseni Yrjänää - joka oli taas maanantaina omalla tavallaan niin käsittämättömän upea - "kumma kun on sisälläkin säiden armoilla".