Ulkona tuuli retuuttaa talvesta väsyneitä puita, taivuttelee ne näyttämään kaikkein siroimman luonteensa ja lopulta väkivaltaisesti pudottaa kaikkensa antaneet oksat lumihankeen. Minulla on kylmä, tunnen tuulen väsyttävän minuakin.

Aamulla painan väsymyksestä tahmeat huuleni sinisen lasin reunalle ja pakotan sisääni puristettuja hedelmiä, hivenaineita ja vitamiineja. Kiristäessäni ummehtuneelta tuoksuvia lenkkikenkiä jalkaani katselen, kuinka kämmenselässäni risteilee ohut kylmänsininen seitti. Jalat jatkavat kotiovelta jonnekin syvemmälle kantaen minua raskaasti mukanaan.

Istun kassalla lähimpänä ovea ja näen, kuinka aurinko alistaa kylmyyttä oven toisella puolella. Palvelen kiireisiä uranaisia, virnuilevia poikia ja niiden ujoja ihastuksia tummat sormikkaat käsissäni ja muistan hymyillä.

Hikinen peitto hiertää ihoon punaisia palojälkiä. Huudan ja tärisen, mutta pastellisävyiset seinät eivät rauhoita ja lohduta. Minä olen yksin keskellä 38 neliön pelon ja ahdistuksen miinakenttää eikä armahtavaa laukausta kuulu.

Selkärangastani työntyy varjona piikkejä tapettiin vatsalihasten nostoissa. Kellon punaiset numerot näyttävät puoli kahdeksaa enkä ole vieläkään saanut unta. Saatuani sarjan päätökseen juon kolme lasillista vettä ja nielen palan mandariinia.

Kylmä puhaltaa minun lävitseni kävellessäni rantaan. Kuvittelen, kuinka meri tuoksuu alkukeväällä ensimmäisten leskenlehtien kukkiessa. Samalla kylmä tunkee syvemmälle ihoni alle ja tiedän, ettei se poistu sieltä keväänkään tullessa.

Metsässä juoksen raskain askelin jalkojen upotessa lumeen. En tunne jalkateriäni, mutta tiedän, että on päästävä vielä kauemmas. Tahdon oksentaa kuluneen päivän, ruokatorveen liimautuneet ruisleivän palaset ja vatsassani hölskyvän nesteen.

Istun kylvyssä ja kiiltävä valkoisuus kirvelee silmiä. Vähitellen kaikki muuttuu sumeaksi enkä jaksa pitää käsiäni ylhäällä. Hengittäminen on hidasta, jollain tapaa pakotettua. Ilman taisteluja annan itseni väsyä hennosti orkideantuoksuiseen veteen. Tuuli rauhoittuu hetkeksi.

15.01.2005