Minulla on ollut äärettömän epärealistinen olo tänään. Unohduin heti aamusta Mikä-Mikä-maahan nauttimaan Peterin seurasta. Asioista on ollut vielä tavallistakin vaikeampi saada kiinni. Päänsärky on ollut helvetillistä, olen roikkunut jossain tajuttomuuden rajamailla. Pienetkin asiat ovat saaneet minut itkemään ja huutamaan hysteerisenä. Milloin minusta tuli näin säälittävä? En ole halua olla tällainen. Minusta vain tuntuu siltä, etten riitä. Onko olemassa joku, jolle riittäisin ilman upeita saavutuksia?

Tänään söin; söin aamupalaksi jotain rasvatonta jogurttia ja illalla söin vähän pastaa. Tuntuu paremmalta kuin olla syömättä, mutta myös melko vaikealta. Mutta isot muutokset tapahtuvatkin ensin vähitellen.

Eilinen ilmoitus valmennusjohdon muutoksista oli minulle melko vaikea asia. Yksi syy lisää, mikä puoltaisi minun taukoani salibandysta. En minä jaksa, jos tuo repii joukkuetta hajalle. Se on kuitenkin iso muutos, ainakin minulle.

Haluaisin nukkumaan jonkun viereen lämpimään sänkyyn, hampaanjäljet olkapäähäni ja mustelmat ranteisiini. Ehkä haluaisin myös herätä sen ihmisen vierestä aamullakin. Kuljetella sormiani kylkiluiden kaarilla ja vatsan iholla. Eikä tuntuisi niin pahalta herätä aamulla.

"Katselin itseäni,
kun kompuroin sumussa.
Katselin ja näin,
kuinka veto loppui."

Minä tarvitsisin unta. On vaikea nukkua, kun koko ajan elimistö on sisällä kuin pakkasen armoilla ja ahdistaa niin, että luulisi keuhkojen tilavuuden puolittuneen.