En saa nykyisin mitään aikaiseksi. Aamulla sängystä ylösnouseminen on helvettiä. Usein jäänkin vain sinne lojumaan, ettei tarvitse herätä. Vaikka nukun käsittääkseni riittävästi, ei ole hetkeä, jolloin minua ei väsyttäisi. Ulkoilmaan saan raahattua itseni harvoin: olen ammattilainen keksimään tekosyitä, miksei nyt ole hyvä hetki lähteä ulos. Käyn treeneissä liian harvoin. En myöskään lue lainkaan riittävästi. Vihaan itseäni. En minä halua olla tällainen.

Vihaan itseäni katsellessani peilistäni vatsaani, tiukasti luiden ympärille kiertyvää nahkaa. Miksen minä näytä laihalta? Haluan olla laiha. Kevyt, mutta helvetin voimakas, soturiprinsessa ilman lihaksia. Sellainen ihminen, jota kukaan tai mikään ei pysty satuttamaan, joka ei tärise holtittomasti tai saa hysteerisiä kohtauksia. Haluan tehokkaan itseni takaisin. Minulle on aina tuottanut tyydytystä itseni loppuun kuluttaminen. Miksen nytkin tavoittele tyytyväisyyttä, mikä helvetti minua vaivaa?!

Vihaan talvea. Suljen verhot, jotta en näe ikkunan takana satavaa lunta. Haluan, että tulee kevät. Keväällä voi lenkkeillä satuttamatta itseään.

Syön miten sattuu. Välillä en syö lainkaan - nälkä olisi maailman ihanin tunne, jos vielä tuntisin sellaista. Välillä impulssikontrollini pettää ja syön sellaistakin, mitä ei missään olosuhteissa pitäisi. Vaikka en välttämättä edes tahtoisi, useimmiten oksennan, jos syön liikaa. Alitajuisesti kai mieleni on sitä mieltä, että teen väärin syödessäni. Minäkin olen sitä mieltä, mutta jokin minussa kuitenkin kaikesta huolimatta tietää, että toimintani lähentelee sairauden tuntomerkkejä.

Pitäisi laittautua ulos lähtemistä varten. En minä halua lähteä tuonne lumisateeseen ja kylmään. Mutta viimeisetkin ihmiset ympäriltäni katoavat, ellen välillä uskaltaudu ulos.

"Enkä mä ole ensimmäinen,
joka otteensa menettää
Enkä viimeiseksikään taida jäädä"