Minun on vaikea hengittää. Jokin puristaa kylkiluuni ja keuhkoni kasaan, aivan kuin olisin jossain syvällä veden pinnan alla, jossa paine rusentaa minut. Saan raivokohtauksia, loukkaan ihmisiä ympärilläni ja minun on vaikea olla satuttamatta ketään. On pakko hymyillä, vaikka haluaisin kuristaa ne ihmiset, joille hymyilen.

Ensi viikonloppu pelottaa. Kaikki se teeskenteleminen, luulen, että romahdan. Ehkä jaksan pitää näytöksen kasassa viimeiseen repliikkiin asti, mutta verhojen sulkemisen jälkeen luhistun. Pelikin olisi ensi viikonloppuna. En tiedä, olenko pelikykyinen. Haluaisin kentälläkin vain vahingoittaa kaikkia. Toivon jatkuvasti, että loukkaantuisin. Olisi helpompaa esittää konkreettinen syy siihen, ettei pysty eikä kehitellä epämääräisiä tekosyitä. Olisi myös helpompaa hiljalleen pidentää ja pidentää toipumista ennen palaamista takaisin ja jättää palaamatta.

Kulunut viikonloppu oli raskas, vaikken tehnyt yhtään mitään. Väistelin vastaamista vaikeisiin kysymyksiin ja nukuin eilen koko päivän. Heräsin vasta illalla. Pyörin ajatusten parissa, jotka myöhemmin saivat minut ristiriitaisten tunteiden valtaan. Ihmisiä on vaikea ymmärtää.

Olen alkanut puhua Turkuun muutosta itsestäänselvyytenä, joka tapahtuu jossain vaiheessa. En tiedä edes, miksi sinne haluan. On raskasta alkaa rakentaa koko elämää uudelleen, jos haluaa jättää kaiken vanhan taakse. Enkä minä edes halua, aivan kaikkea. Tiedän kuitenkin, että olisi monin tavoin helpompaa jäädä Helsinkiin. Rationaalisen ajattelun ulkopuolella jokin minussa väittää, että on pakko päästä johonkin pois. Johonkin pois on muodostunut viime kuukausina päässäni Turuksi, vaikka luultavasti sillä ei olisi niin merkitystä, mihin muutan.

Väsyttää, mutta ahdistus ylittää sen tunteen enkä pääse nukkumaan. Huomenna voin taas huonosti. Oma syy.