Minulla on ristiriitainen olo. Havaitsin, ettei kukaan tai mikään pysty kokonaan poistamaan vihaa itseäni kohtaan. Ei sellaista kai saisi edes odottaa. Nukuin viime yönä levottomasti, mutta niinhän minä lähestulkoon aina, ellen ole täynnä bentsodiatsepiineja. Minusta tuntuu, etten osaa olla niin kuin aikuisten pitäisi; käyttäydyin kuin lapset, tänään haluan tätä ja huomenna jotain muuta. Yhden asian tiedän. Minä haluan sinne Turkuun. Vaikka se venyisi sinne toukokuuhun ennen kuin pääsen lähtemään.

Tärisen. Minulla on aina niin kylmä. Tiedän, että se osittain johtuu siitä, että en osaa vieläkään syödä kuin ihmiset. Välillä en ole varma, haluanko oppiakaan. Toisinaan havahdun siihen, kuinka salaa rakastankaan sitä, kun muut kauhistelevat: "voi kuinka laiha sä oot, toi ei oo enää tervettä". Ymmärrän itsekin, että se on merkki eräänlaisesta ongelmasta.

Vihaan tätä vuodenaikaa. Lumenkin ehkä vielä jotenkin kestäisin, mutta joulu on maailman ahdistavin juhla. Ihmiset riehuu monta viikkoa etukäteen jonkun parin päivän vuoksi ja hetken koitettua ne vetää kasvoilleen naamarit, joihin on maalattu kestohymy. Kaikki rakastaa kaikkia. Niin varmasti. Monessa paikassa rakastetaan ihan niin intohimoisesti, että mustelmat ja itkeneet silmät näkyy vielä joulun jälkeenkin. (tekstin ulkopuolelle: mikä minua vaivaa, kun olen kiinnostunut itseni ulkopuolisista asioista?)

Minun pitäisi lukea, mutta keskittymiskykyni on olematon. Joko olen liian yliaktiivinen pysyäkseni hetken paikallani tai sitten makaan vain peiton alla ja toivon, että nukun niin pitkään, ettei enää tunnu pahalta herätä. Näen painajaisia siitä, etten muista enää, kuka oli esimerkiksi joku Planck, liittyikö siihen joku vakio. Ei ihmiset oikeasti stressaa tällaisista asioista, eihän?

Typerää, kun tuntuu, että olen hukassa kaiken kanssa, vaikka tiedän harvinaisen hyvin kuitenkin, missä tavoitteeni ovat.

Välillä minä kuitenkin hymyilen. Se on ihan hyvin.