Kirjoitin tähän aiemmin pitkän tekstin, mutta juuri ennen julkaisemista se päätti kadota. Ärsyttää.

Tämä on ollut omituinen viikko, olen ollut lähestulkoon koko ajan menossa johonkin. On ollut melkein liian vähän aikaa nukkua vain omassa sängyssä ja silittää rakasta kissaani. Alkuviikosta kävin parissa työhaastattelussa. Toisen työpaikan olisin halunnut todella. Sieltä soitettiin minulle ja kerrottiin, että minulla on liikaa kunnianhimoa ja tavoitteita tulevaisuudessani sellaiseen työtehtävään. Harmittaa. Olen luullut, että on arvossa tuntea päämääränsä. Ilmeisesti olen ollut väärässä.

Alkuviikosta tapasin myös erään miellyttävän ihmisen. Minulle teki hyvää istua hämärässä kahvilassa tuijottelemassa ja keskustelemassa ilman päämäärää. Hyvässä seurassa jopa Vanhan kuppilan kahvi on juotavaa. Tiistaina viihdytin itseäni illalla myös hyvän seuran lisäksi Batman Begins -elokuvalla. Ehkä sillä ei varsinaisesti elokuvataiteelle ollut mitään suurta annettavaa, nautin silti siitä. Hymyilytti.

Masennukseni on ollut lievempää kuin aikoihin. Tai ei masennus mihinkään ole kadonnut, siihen on syntynyt vain niin valtavia repeämiä, etteivät ole ehtineet vielä kuroutua kasaan ja viedä taas valoani sieltä kuuluisasta tunnelin päästä. Tällä viikolla olen turvautunut unilääkkeisiin, mutta se on myöskin tuonut kasvoilleni tiettyä eloa takaisin, koska akuutein väsymys on hellittänyt. Ilman unilääkkeitä vajoan painajaisten maailmaan, joista herään sellaiseen pelkoon, jota en pysty sanoin kuvailemaan. Vaikka pidän vääränä tapana hoitaa itseäni vahvoja lääkkeitä, jotka vaikuttavat tajunnantilaani, tällä hetkellä ne näyttävät olevan ainoa vaihtoehto päästä pahimman yli. Myös kipulääkkeitä on kulunut tällä viikolla: korkeasta kipukynnyksestäni huolimatta päänsärkyni on ollut niin voimakasta, että se kipu on saanut minut lähestulkoon itkemään.

Olen miettinyt viime aikoina paljon omaa kuolemaani. Suurimmaksi osaksi ajatukset ovat olleet vain lähinnä teoriamielessä suoritettuja, paria poikkeusta lukuunottamatta. On tavallaan omituista, millaisia ajatuksia oman kuoleman pohtiminen herättää. Minä mietin, miten omaisuuteni jaettaisiin, kuka huolehtisi kissastani jne. Jotenkin sivuutin vähemmän rationalisoitavissa olevat asiat, kuten muiden tunteet, jotka seuraisivat kuolemastani. Ehkä se on itsesuojelua ja säälittävää pakoilua. Onneksi tällä hetkellä voin sanoa, että haluan enemmän jäädä kuin lähteä.

Väsyttää. Kietoudun pian nauttimaan omista puhtaantuoksuisista lakanoistani toivoen, että ensi yönkin saan olla rauhassa unilta, jotka vähentävät haluani elää.

Tänään katsoin peiliin ja vihasin kenties hiukan vähemmän. Viha on kuristava tunnetila.