Välillä yllätän itsenikin, kuinka hyvä teeskentelemään olen. Hymyilen, vaikutan pirteältä, keskustelen yhdentekevistä asioista. Välillä kulissini rakoilee. Käydessäni eräänä iltana puhelinkeskustelua äitini kanssa niiden yhdentekevien asioiden lomaa lipsahti: "Äiti, en jaksaisi elää." Äitini käski olla puhumatta typeriä, sillä tottakai minä haluan, minullahan on niin paljon mahdollisuuksia ja saavuttevaa. En haluaisi, että minusta tuntuu tältä, mutta vaikka kuinka yritän, ei tunnu paremmalta. Kenties minun tulisi hyväksyä totuus, etten selviä tästä yksin. Päädyn ennen pitkään tahtomattanikin vahingoittamaan itseäni, ellen saa tätä kierrettä katkeamaan. Mitä minun pitäisi tehdä, että huomenna tuntuisi vähemmän pahalta kuin tänään?

Viikonloppu valui käsistä salibandyn parissa. Olin tänään ja eilen viheltämässä pelejä entisessä kotihallissani. Taloudellisesti oli tietenkin todella kannattavaa, mutta olisin voinut myös levätä. Tänään tullessani hallilta kotiin nenästäni alkoi yllättäen vuotaa valtavasti verta eikä se meinannut lakata millään. Tiedän, että minun pitäisi ymmärtää se oireeksi siitä, ettei minun elimistöni voi kovin hyvin, mutta koska en tiedä, miten voisin parantaa sitä hyvinvointia, tuntuu helpommalta sulkea silmät.

Haluaisin läheisyyttä. Nyt minusta tuntuu, että ei olisi aivan sama, kenen läheisyyttä. Haluaisin sen ihmisen läheisyyttä, joka on viimeksi saanut minut todella kiinnostumaan asioista ja jonka kanssa oli niin helppo olla. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi saanut olla hänen lähellään. Ehkä pitäisi keskittyä lukemaan ja unohtaa läheisyydentarpeeni.

Olen viime aikoina miettinyt paljon, olenko minä ainoa syyllinen siihen, että voin huonosti. En keksi ketään muutakaan, ketä syyttää, mutta eihän minun käsitykseni ja pakkomielteeni ole voineet tyhjästä syntyä. En tiedä, olisiko rauhoittavaa löytää syyllinen, jos sellaista on olemassa, mutta en myöskään ole varma, voinko ilman selitystä muuttua.

Aamulla pitää herätä aikaisin typerien velvollisuuksien vuoksi. Velvollisuuksista juoksen suoraan harjoituksiin, mihin meneminen ahdistaa minua vielä enemmän kuin niiden velvollisuuksien suorittaminen. Huomenna olisi niin paljon muistettavaa ja olen aivan 100 % varma, että unohdan osan niistä asioista, jotka olisi "pakko muistaa". Asiat eivät enää pysy mielessäni.

Haluan kadota. Katoamisen jälkeen haluaisin palata ja kyetä elämään tasapainoisemmin. Pitäisikö alkaa uskoa satuihin?